Vauvavuosi lähenee loppuaan, josta tullaankin aiheeseen miten se parisuhde on kestänyt tämän ensimmäisen vauvavuoden. Monesti olen lukenut kun melko useat parit eroaa juuri vauvavuotena tai sen jälkeen ja meillä olikin miehen kanssa puhetta jo ennen vauvan syntymää, että ensimmäisenä vuonna ei erota. Tietenkin jos olisi tullut se tunne, että nyt haluaa erota niin oltaisiin odotettu sen vauvavuoden yli tai enemmän, mitä tehdään tilanteelle.
Pojan syntymän jälkeen sitä oli melko hormonimyrskyssä ja itkeä pillitin vähän väliä jostain, mitä ei normaalisti tapahdu juuri koskaan. Imetys oli aikaa vievää, jossa vierähti hyvin se tunti tai enemmän ja tuli elettyä jonkin aikaa siinä vauvakuplassa, kunnes ne yöheräämiset alkoi viemään omaa jaksamista, jossa myös parisuhde vähän jäi sinne taka-alalle. Muistan sen yhden päivän kun poika vain huusi ja raivosi rinnalla eikä mikään tuntunut auttavan, josta olin todella väsynyt. Mies kun tuli töistä kotiin romahdin itkuun ja annoin pojan miehen syliin ja menin itse sänkyyn nukkumaan. Fiilis oli juuri sellainen "paska äiti" kun en saa poikaa rauhoittumaan, mutta sekin oli ihan tilanteeseen kuuluva vaihe. Mies kuitenkin auttoi parhaansa mukaan töistä tullessaan tekemällä ruokaa, käymällä kaupassa, antamalla tuttipullosta maitoa, vaihtamalla vaippaa, siivoamalla, nukuttamalla poikaa jne, mikä on siis todella hyvin. Pojan ollessa nukkumassa tehtiin melko paljon niitä omia juttuja, mutta yritettiin muistaa myös toisemme ihan kuulumisia kysellessä, kosketuksilla ja pienillä rakkauden osoituksilla. Varsinaista seksiä meillä ei ollut yli 2 kuukauteen pojan syntymän jälkeen kun jälkivuoto kesti sen 8 viikkoa.
Välillä kuitenkin ärsytti se kun mies luovutti melko useasti poikaa nukuttaessaan ja sain hoitaa nukuttamiset yksin. En kyllä itsekkään aina se parhain puoliso ollut ja tuli suututtua ja sanottua välillä vähän pahastikkin, mitä kyllä aina jälkikäteen tuli pyydettyä anteeksi. Raha-asiat itseäni vaivasi/ vaivaa edelleen kun en voinut osallistua elämiseen/kustannuksiin niin hyvin kuin ennen ja on pitänyt jonkin aikaa totutella tilanteeseen olla "miehen elätettävänä". Ehkä tässä vielä jonain päivänä onnistaa ja saisin vakituisen työpaikan niin ei tarvitsisi niin paljon stressata raha-asioita. Öisin välillä jaksoteltiin, kuka käy pojan vaipan vaihtamassa mikä helpotti sitä, ettei aina itse tarvitse nousta ja meillä mies hoiti sen alkuyön ja minä loppuyön. Viikonloppuisin toinen saikin sitten nukkua yhtenä päivänä aina pitempään, ellei mies ollut työreissussa. Pojan kasvaessa alkoi tilanne vähän helpottua ja iltaisin saatiin vähän sitä yhteistä aikaa, jolloin katseltiin elokuvia, lempisarjoja ja rupateltiin enemmän. Viimmeisen vuoden aikana ollaan käyty 4 kertaa kahdestaan ulkona ja oltu maksimissaan 2-5 tuntia poissa, mikä tuntuu ihan hyvältä määrältä.
Vauvavuosi on kaikenkaikkiaan vain lujittanut meidän suhdetta, vaikka en kyllä juuri uskonutkaan sen tätä kaatavan kun ollaan tässä yhdessä olomme aikana koettu pahempiakin vaikeuksia, joista ollaan selvitty. Sitä kun tuli luettua kaikenlaisia tarinoita niin pelkäsi jos meille käy niin, mutta onneksi ei kuitenkaan. Teksti välillä vähän poikkesi raiteiltaan, mutta suotakoon se tämän kerran. :) Tästä on vain hyvä jatkaa yhteistä taivalta eteenpäin, jota tuleekin parin kuukauden päästä jo 6 vuotta. :)
♥
