keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Raskaus ja parisuhde

Tehdessäni positiivisen raskaustestin viimme kesäkuussa, me elettiin jännittäviä aikoja. Oltiin saatu asuntomme myytyä ja löydettiin nykyinen vuokrakämppä, jonne oli muutto tiedossa juhannuksen jälkeen. Alkuraskauden ultraa odotellessa miehen kanssa, kävin paljon mielessäni jos kohdusta ei löydykkään vauvaa tai sykettä. Muistan hermostuneena maanneeni jalat levällään naama seinään päin kun ultrattiin ja koko ajan pelkäsin niitä huonoja uutisia, mutta ihmeissäni kuuntelin niitä sanoja, että "tuossa on sikiö ja hänen sydänmmensä, joka lyö". Käänsin pääni ja katsoin näyttöä epäuskoisena, missä näkyi pieni vauvamme ja hänen sydämmenlyöntinsä mutta en oikein osannut asiaan reagoida mitenkään, en edes itkemällä. Kotimatkalla ihmettelin saatua neuvolakorttia ja kahta ultrakuvaa pikkuisestamme ja ajattelin, että meistä voisi vihdoin tulla ihan oikeasti äiti ja isä.

Siitä alkoikin melko jännittynyt ja pelokas odotusaika kun vähän väliä pelättiin joko keskenmenoa tai kohtukuolemaa. Ensimmäisiä kuplahduksia rupesin tuntemaan siinä rv 15, mitkä tajusin vauvan liikkeiksi ja jotka pikkuhiljaa rupesi vahvistumaan kun mieskin tunsi ensimmäisen liikkeen jo rv 18. Raskausmahaa ei ollut vielä raskauden puolessavälissäkään ja välillä tuntui hassulta, että tässä raskaana ollaan kun ei ole mitään pyöreää kumpuakaan. Myös miehellä on mennyt pitkään, ennen kun tämä raskaus on ruvennut käymään todeksi ja ollaan yhdessä ihmetelty mahani sisältä tulleita potkuja. Maha rupesi pyöristymään minulla muutenkin todella myöhään ja rv 28 alkoi olemaan vasta erottuvaa kumpua ja pikkuhiljaa rupesi raskauskin käymään molemmille todeksi. Raskaus on jonkinverran vaikuttanut arkeemme, mutta enimmäkseen hyvällä tavalla. Olen miehen mielestä myös rauhallisempi kuin ennen raskautta, vaikka tätä keskenmeno panikointia on välillä ollutkin. Nyt raskauden lopussa on jotkut asiat käyneet hankalaksi ja näin suoraan sanottuna seksin on saanut nyt unohtaa kun se ei onnistu vauvan pään takia, joka tuolla haittaa sitä kanssakäymistä. :D Kaikesta huolimatta ollaan eletty normaalia arkea, käyty syömässä, elokuvissa ja pidetty ihan koti-iltoja kahdestaan, mihin ei vauvan saatua enää paljon pysty.

On ollut myös ihana huomata, kuinka mies ei anna minun kantaa mitään painavaa ja ostoskassitkin aina sieppaa kädestäni jos satun niitä kantamaan ja palvelee minua myös ilman pyytämättä. Huolehti paljon, että pääsen töihin meidän autolla tai kuskasi töihin ja haki pois kesken oman työpäivän. Välillä vuokrasi itsellensä töistä auton kun hänen piti käydä toiselle paikkakunnalla töissä, ettei minun tarvitse kävellä/pyöräillä jos satun kaatumaan ja loukkaamaan itseni työmatkalla. Välillä taas hieroo masuani ja kyselee, miten poitsu ja minä tänään voidaan. Malttamattomana ja jännittyneenä myös odottaa vauvan syntymää kun viikot rupeaa loppumaan, mutta on kuitenkin ollut tyynen rauhallinen koko raskauden ajan. Hupsuttelee omalla tavallaan, joka välillä minua ärsyttää mutta kuitenkin lopuksi naurattaa. Osaa olla murehtimatta turhia kun taas minä, joka murehdin asioita paljon etukäteen ja osaakin siinä minut välillä rauhoittaa jos olen huolestunut jostain. Päivittäiset kosketukset, pusut ja päivän kuulumiset kuuluukin suurimmaksi osaksi meidän päivään, millä osoitetaan rakkautta, ettei toinen jää ihan unholaan. Paljon vaikeita asioita ollaan yhdessä koettu, mutta ne vastoinkäymiset ollaan voitettu ja jatketaan yhä vahvempina eteenpäin, ilman huolta siitä että tämä muuri kaatuisi vielä pitkään aikaan. :) <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! :)