Lapsettomuus ja sen jälkeen

Muistan hyvin sen päivän kun söin viimmeisen ehkäisypillerini ja ajattelin olevani parin kuukauden päästä raskaana ja pian olisin jo äiti. Olin tuolloin 20-vuotias, täyttämässä parin kuukauden päästä 21-vuotta. Kuukausien edetessä epätoivo alkoi jo iskemään kun raskautta ei kuulunut, vaikka kuinka tikutteli ovulaatiota ja heilutteli peittoa oikeaan aikaan. Kun vuosi yritystä oli takana ilman yhtäkään raskautta mietin, että oltaisiin menty tutkimuksiin. Sinne ei kuitenkaan heti menty kun mies halusi vielä yrittää sen pari kuukautta, joka lopulta piteni puoleen vuoteen. Joulukuussa 2013 soitin ensimmäistä kertaa perhesuunnitteluneuvolaan ja saimme ajan Tammikuulle 2014.

Ensimmäisellä käynnillä kävimme vain perustietoja läpi ja saimme molemmat lähetteen verikokeisiin ja mies vielä siemenestenäytteen viemiseen. Tammikuun lopussa saimme tiedon miehen tuloksista, josta selvisi ettei me tulla saamaan lasta ilman lapsettomuushoitoja. Tiedon saatuani olin surunmurtama, mutta toisaalta helpottunut jotta saatiin syy lapsettomuuteen. Sen seurauksena tiedettiin, mitkä hoidot meillä aloitetaan. Seuraavat kuukaudet oli vain odottelua, kunnes päästiin ensikäynnille naistentautien poliklinikalle, jossa suostuimme lapsettomuushoitoihin ja mies sai uuden näytteen vietäväksi. Huhtikuussa selvisi miehen tulokset, jotka oli menneet huonompaan suuntaan. Kesäkuussa pääsimme sunnittelukäynnille ja hoidot päätettiin aloittaa syyskuussa 2014.

Hoitoja ja pistämistä jännitin paljon, jotka loppujenlopuksi meni odotettua paremmin. Ensimmäisen hoidon aikana tiesin jo viikkoa ennen testipäivää, ettei ole tärpännyt ja olin tietenkin harmissani. Ensimmäistä pakastealkionsiirtoa yritettiin tehdä kolme kertaa luonnolliseen kiertoon, mutta koskaan ei päästy siirtoon asti kun se olisi mennyt aina viikonlopulle. Maaliskuussa 2015 pääsimme vihdoin lääkkeelliseen PAS:iin ja alusta asti oli tunne, että nyt voi olla tärpännyt, joka olikin iloinen yllätys kun testi oli positiivinen. Kuten moni tietää se raskaus päättyi keskenmenoon parin viikon jälkeen. Muistan keskenmenon selvittyä istuneeni sohvan nurkassa itkukurkussa kaikessa hiljaisuudessa kun mies tuli kotiin. Mies tuli viereeni istumaan ja nojasi päänsä olkapäälleni ja sanoi "kyllä me vielä lapsi saadaan, usko pois". Sillä hetkellä myös itkukanavat aukesi.

Toukokuussa toisen ICSI-hoidon jälkeen yritin olla toivomatta liikaa, koska keskenmeno vielä vaivasi mieltäni. Olin todella epäuskoinen kun raskaustesti olikin positiivinen, jonka jälkeen koko alkuraskaus tuli elettyä pelonsekaisissa tunnelmissa. Tällähetkellä on jo ihan hyvät fiilikset ja enää en niin usein pelkää keskenmenoa. Olen jopa päivittäin silitellyt vatsaani ja tuntenut välillä hentoja liikkeitä, enimmäkseen sellaista kuplintaa kun olen laittanut kämmenen vatsalle. Doppleria käytän pari kertaa viikossa kuunnellakseni sydänääniä ja on hassua kuulla sellaista viuh,viuh ääntä kun pikkuisen sydän lyö nopeaan tahtiin. Kaikenkaikkiaan olen kiitollinen siitä, että ollaan päästy tähän pisteeseen ja en olisi vielä jonkin aikaa sitten uskonut, että meistä voisi ihan oikeasti tulla jonainpäivänä vanhemmat. Siihen päivään on kuitenkin vielä aikaa monta kuukautta ja nyt mennään rauhassa eteenpäin ja toivotaan parasta. :) ♥